Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Suomalais-ugrilaisten kansojen IV maailmankongressissa Tallinnassa 16.8.2004

Hyvät suomalais-ugrilaisten kansojen neljännen maailmankongressin osanottajat,

Rakkaat ystävät ja sukulaiset,

Suomalais-ugrilainen perheemme on jälleen koossa, ja on todella riemullista kohdata taas. Viimeksi tapasimme näin suurella joukolla Helsingissä joulukuussa vuonna 2000, jolloin minulla myöskin oli ilo olla mukana.

Kolmannesta suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressista on kulunut vain vajaat neljä vuotta, mutta ne muutokset, joita maailmassa on tällä välin ehtinyt tapahtua, ovat suuria.

Tärkeä ja iloinen asia on Euroopan unionin laajentuminen toukokuun alusta lukien kymmenellä uudella jäsenmaalla. Viro ja Unkari ovat nyt täysivaltaisia jäseniä unionissa.  Meistä suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvista ihmisistä suurin osa onkin nyt Euroopan unionin kansalaisia ja keskinäinen kanssakäymisemme tulee jatkuvasti kasvamaan.

Euroopan unionissa jokaisella maalla on tarkoin varjeltu oikeus omaan kieleensä. Sekä Euroopan unionin että Euroopan neuvoston tämänhetkiset tavoitteet ovat pienten kieliryhmien kannalta varsin rohkaisevia.

Euroopan unioni ei kuitenkaan ole Eurooppa eikä Eurooppa ole koko maailma. Globalisaatio - "maapalloistuminen" - on astunut aikaisempaa voimakkaammin arkipäiväämme niin hyvässä kuin pahassakin. Me kaikki olemme tästä päivittäin osallisia, koska televisio, internet ja muut viestintävälineet tuovat maailmanlaajuiset tapahtumat silmiemme eteen joka hetki.

Maailmanlaajuinen tietoyhteiskunta on nykyään "kotikuntamme" siinä missä kieli on mielemme koti. Kansainvälisesti englannin kieli on ylivoimaisessa asemassa kommunikaatiovälineenä, mutta se ei vielä kerro kaikkea. Todellisuuden toinen puoli ovat ne tuhannet muut kielet, joita me ja monet muut maailmalla puhumme äidinkielenämme.

Oikeus äidinkieleen on tärkeä ihmisoikeuskysymys. Hyvin hallittu äidinkieli on myös tehokas pohja vieraiden kielten oppimiselle. Euroopan unionissa on jo virallisena tavoitteena  useamman kuin yhden kielen osaaminen. Kielitaito avaa mahdollisuuksia monenlaiseen yhteistyöhön. Rakkautemme omaan kieleen ja kulttuuriin ei sulje pois mahdollisuutta rakastua myös muihin kieliin ja niiden mukana avautuvaan kulttuurien kirjoon.

Itselläni on ollut hiljattain tilaisuus toimia Kansainvälisen työjärjestön ILO:n asettaman globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomission puheenjohtajana yhdessä Tansanian presidentin Benjamin Mkapan kanssa. Tämän  25-jäsenisen komissiomme tavoitteena oli olla osa sellaista muutosprosessia, jolla voidaan saavuttaa ihmiskasvoisempi globalisaatio. Uskon, että se on ajankohtainen haaste myös meille tänään täällä kokoontuville.

Maailmankomission raportin lähtökohtana on, että myönteinen muutos alkaa aina kotoa, meistä itsestämme. Ihmisen koti on paikallinen asia, vaikka siihen vaikuttavat globaalit asiat. Raporttimme yhden osan muodostavatkin suositukset oikeuksista ja velvollisuuksista kansallisvaltioille ja kansalaisyhteiskunnalle, kun taas toisen kokonaisuuden muodostavat kansainvälisten järjestöjen toimialaan kuuluvat asiat.

Hyvin usein kysytään, mikä on menestymisen salaisuus globalisaatiossa. Ihmelääkkeitä ei varmasti ole, mutta omankin maani kokemuksesta voin todistaa koulutuksen olevan tärkeimpiä toimeentulovakuutuksia. Koulutus on investointi parempaan huomiseen. Koulutus on tärkeää kaikille, mutta ennen kaikkea se on nuorisolle eväs tulevaisuuteen. Kuten kongressimme teemakin sanoo: nuoriso on tulevaisuutemme.

Koulutuksen tulee olla laaja-alaista. Tieteellis-teknisen osaamisen lisäksi on nopeasti muuttuvassa maailmassa oltava tilaa luovuudelle. Kulttuuri on tärkeä kompassi nuorisolle maailman nykyisyyden ja tulevaisuuden hahmotuksessa. Oman kulttuurin tunteminen ja arvostaminen on erityisen tärkeää, sillä maailmalla eksyy helposti, ellei tiedä, mistä on tulossa.  Meidän nuorisollamme on vahvuutena ja voimallisena kasvualustana omaleimainen suomalais-ugrilainen kulttuuriperintömme. Meidän on onnistuttava sytyttämään nuortemme rakkaus siihen, mutta meidän varttuneempien on myös muistettava, että nykyinenkin kulttuurimme on kehittynyt vuorovaikutuksesta muiden kulttuurien kanssa. Tähän on myös nuorisolla on oltava mahdollisuus.

Suomalais-ugrilaisten kielten puhujia on maapallon väestön määrästä hyvin vähän. Maailman kielten koko kirjossa suuriksi kieliksi katsotaan jo yli miljoonan ihmisen kielet ja niitäkin suomalais-ugrilaisissa kielissä on. On lisäksi aiheellista muistaa, että sama kieliryhmä voi olla yhtä aikaa valtakielen ja vähemmistökielen asemassa eri maissa. Vähemmistökielen asemassa korostuvat oikeudet, enemmistökielen asemassa velvollisuudet.

Suomen ruotsinkielisten vähemmistöasemaa on pidetty kansainvälisissä vertailuissa erittäin  hyvänä. Lähempi peiliin katsominen on kuitenkin paljastanut, ettei meilläkään kaikki ole niin moitteetonta. Kaikki ruotsinkieliseen kielivähemmistöömme kuuluvat eivät ilmeisesti saa  riittävästi palveluja omalla äidinkielellään. Vähemmistöjen eduista huolehtiminen vaatii jatkuvaa työtä.

Suomen suomenkielistä koulunuorisoa on tällä vuosituhannella aikaisempaa vaikeampi motivoida ruotsin kielen opintoihin, kun helposti on nähtävissä, että englannin, ranskan, saksan tai venäjän taidoilla heille avautuu paljon useammat ovet. Mutta kysymys on myös asenteista, jotka välillisesti saattavat kohdistua myös omaan pieneen kieleemme.

Erityinen haaste on hyvin pienten kielten elinvoiman ylläpitäminen. Suomessa tällaisia kieliä ovat romanien ja saamelaisten kielet. Me kaikki maailmankongressin osanottajat tiedämme hyvin, että suurin osa suomalais-ugrilaisen kieliperheen kielistä kuuluu samaan ryhmään. Näiden kielten elävänä pysyminen edellyttää aktiivisia toimia kulloinkin kyseessä olevan maan hallitukselta. Erityisen tärkeätä olisi riittävän äidinkielisen opetuksen järjestäminen koulun alaluokilla.

Tukea voi tulla myös muualta. Suomi on jo kymmenen vuoden ajan harjoittanut yhtäjaksoista yhteistyötä Venäjällä asuvien sukukansojen tukemiseksi. Tämän sukukansaohjelman keskeisenä tavoitteena on kansallisten kielten kehittäminen ja kieliyhteisöjen kulttuuri-identiteetin vahvistaminen Venäjällä. Lisäksi Suomen, Viron ja Unkarin kulttuuri- ja opetusministerit ovat kehittäneet yhteistyötään Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen kulttuuri-identiteetin säilyttämiseksi.

Hyvin pienten kielten ja kansojen - mukaan lukien suomalais-ugrilaiset kielet ja kansat - omaleimaisuutta ja elinvoimaisuutta voitaisiin edistää tehostamalla yleiseurooppalaista yhteistyötä. Euroopan neuvoston alueellisten ja vähemmistökielten peruskirja luo työlle hyvän pohjan, ja toivon kaikkien Euroopan neuvoston jäsenmaiden allekirjoittavan ja ratifioivan tämän peruskirjan.   

Uusiin ajankohtaisiin haasteisiimme kuuluu sen pohtiminen, mitä suomalais-ugrilainen perinne voisi tarjota maahanmuuttajille, joiden alkuperäinen kulttuuritausta voi olla perin erilainen. Ja edelleen: Mitä rikkautta ja myönteistä voimaa suomalais-ugrilainen perinne voi edelleen antaa maistamme suurten merien taakse aikanaan muuttaneille?

Tuoreena esimerkkinä elävästä ja väkevästä suomalais-ugrilaisesta perinteestä ovat mielessäni Tallinnan heinäkuun ensimmäisen viikonlopun riemukkaat laulujuhlat. Edes kaatosade ei sitä tulta saanut sammumaan, vaan lämpöä riitti meille kaikille paikalla olleille. Jotain tästä elävästä liekistä ja iloisesta leikistä soisin voivan siirtyä kaikkien suomalais-ugrilaisten koululaisten ja nuorten ulottuville. Yhtenä mahdollisuutena voisivat olla vaikka samantapaiset koulujen väliset teemaviikot, joita Unkarin ja Suomen koulujen välillä on toteutettu jo useiden vuosien ajan.  Uskon, että näitä, ja monia muita mahdollisuuksia tulette tämän viikon aikana työssänne täällä pohtimaan.

Toivotan neljännelle suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressille parhainta onnea ja menestystä tärkeässä työssänne.  Tiedän, että sydämenne palaa tälle asialle ja uskon, että kun työnne on saatu päätökseen, meillä on paljon hyvää tarjottavana kansojemme nuorille.